Veronika Honkasalo: Julkinen puoliso

"Miten kritisoida sellaisia käytäntöjä, joiden taustalla on hyvä tahto ja halu auttaa? Miten osoittaa, että myös hyvä tahto voi sisältää rasistisia elementtejä, esimerkiksi kun määritellään kaikki ”maahanmuuttajataustaiset naiset” varteenotettaviksi pelastettaviksi?", kysyy Veronika Honkasalo kolumnissaan.

Olin hiljattain feministisen liikkeen kokouksessa kolmevuotiaan tyttäreni kanssa, joka on tottunut viettämään aikaa äidin kansalaisaktivismipyörteissä. Noutaessani kahvia ennen kokousta, puolituttu feministi tiedusteli tyttäreni etunimeä. ”Tytöllä on varmaan erityinen nimi?”, kuului kysymys. Ja seuraavaksi, ”Eikö sinun miehesi ollut ulkomailta, mistäpäin se olikaan?”. Ja tämän jälkeen ”Mikäs uskonto siellä onkaan?”. Vastaan kaikkiin kysymyksiin uskollisesti. Uskonto-kysymyksen kohdalla tunnen oloni kuitenkin epämukavaksi. Kuulen selitteleväni, että kyllä hän on muslimi, mutta Azerbaidzhan on melko sekulaari valtio. Miehelleni islam on enemmänkin elämäntapa. Tämän jälkeen ärsyynnyn itselleni. Minkä takia suostun selittämään. Entäs sitten, jos uskonto olisikin miehelleni yksi keskeisempiä elämää jäsentäviä ohjenuoria?
Tällä kertaa tiedustelutuokio ei pysähdy uskontoon. Käydään läpi, koska mieheni muutti Suomeen, ja mitä hän tekee elääkseen. Yleensä kyselytunnit päättyvät viimeistään tähän. Mutta ei tällä kertaa. Nyt nainen toteaa, että on haastavaa elää kaksikulttuurisessa parisuhteessa. Että hänen avioliittonsa ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa kariutui aikoinaan. He eivät tulleet toimeen ollenkaan. Tyttäreni nykii hihasta ja osoittaa keksivatia. Hymisen jotain kulttuurieroista, että kyllä niitä saattaa olla. Lopuksi tiedustelija toteaa ”No, toivotaan, että teille käy paremmin, ettekä eroa!”.
Kysymysten taustalla oli varmaankin pelkkä hyväntahtoinen uteliaisuus, mutta myös sellainen saattaa haavoittaa. Varsinkin jos uteliaisuus on toistuvaa ja sisältää useimmiten samat ainekset. Varsinkin, jos joutuu altavastaajan asemaan puolustelemaan keskeisiä elämänvalintojaan ihmisille, joiden elämästä ei tiedä mitään. Mitä miettii tyttäreni, joka seuraa keskustelua sivusta: ”Äiti, isi, Azerbaidzhan, kulttuurierot, ero…”  
Viime aikoina julkisessa keskustelussa on nostettu esille, että maahanmuuton kielteisistä seurauksista on voitava keskustella. Niihin se keskustelu näyttääkin typistyvän. Samalla arkipäivän rasismista puhutaan edelleen hyvin vähän. Rasismi paikannetaan äärimmäiseen väkivaltaan ja skineihin. Samalla ilmiö työnnetään kauemmaksi marginaaliin. Kun se on etäällä, se ei kosketa meitä.
Keskuudessamme ja kansamme elää ihmisiä, jotka joutuvat perustelemaan olemassaoloaan täällä, vastaamaan tiedusteluihin, puhumaan perheensä puolesta. Suomalaisilla näyttää olevan etuoikeus tulkita näiden vastausten merkityksiä. Samalla suomalaisuudesta poikkeava tulkitaan epänormaaliksi ja uhanalaiseksi. Eihän kaksikulttuurinen avioliitto voi päättyä muuhun kuin eroon?      
Miksi mainitsin alussa, että olin nimenomaan feministisen liikkeen kokouksessa? Koska olen kokenut feministisen liikkeen tavan tuottaa oikeanlaista suomalaisuutta vaikeaksi pähkinäksi. Miten kritisoida sellaisia käytäntöjä, joiden taustalla on hyvä tahto ja pyrkimys, halu auttaa ja pelastaa? Miten osoittaa, että myös tämäntapaisen hyvä tahto voi sisältää rasistisia elementtejä, esimerkiksi kun määritellään kaikki ”maahanmuuttajataustaiset naiset” varteenotettaviksi pelastettaviksi? Siinä meille feministeille purtavaa.

Veronika Honkasalo
kirjoittaja on Nuorisotutkimusseuran tutkija

Kolumni julkaistaan myös Pakolainen-lehden vuoden ensimäisessä numerossa, joka ilmestyy toukokuun puolivälissä.

Palaa otsikoihin